"Missä kohtaa kaikki meni vituiks,
mitä mä oon tehny, ku oon tälläseks tullu.
Ketä mä voin syyttää, tän on pakko olla jonkun muun vika.
ja miksei se lopu, miksei se voi loppua?
Tää on kai sitten pakko kestää, pakko jaksaa loppuun saakka.."
22.10.2000.
Kerronpa pienen tarinan,
joka ei opeta mitään,
jossa ei ole alkua tai loppua.
Siinä ei ole mitään järkeä,
eikä se soinnu korvaan mukavasti.
Se perustuu tositapahtumiin,
ja se on osittain fiktiota...
No enkä kerro, en jaksa ja mun jutut on tylsiä.
Juurrun hiljaa paikoilleni ja kuuntelen ympäristöä.
Tuuli puhaltaa taukoamatta, sade piiskaa ilmeetöntä kasvoani,
mutta kukaan ei kuulea pientä itkua, eikä kukaan näe niitä katkeria kyyneliä,
joita pienen sydäntä pistelevä kipu tuottaa.
Ahdistus ja pelko valtaa pienen mielen, pistäen polvistumaan.
Jalat ei kanna, ruumis ei tottele, en pysty liikkumaan.
Yritän saada itseäni kasaan, koitan päästä ylös,
kunnes tunnen polttavan tunteen rinnassa, kaikki pimenee.
Yskäisen kerran, suussa maistuu veri.
"Sairasta, mee hoitoo ihminen. Tää ei oo todellista."
Otan tukea rappusesta ja istuudun siihen.
Nauran.
Nauran ivaallisesti.
Nauran itselleni.
Olen elossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti