Tänään päiväni koostuu pääpainotteisesti hämmennyksestä, säälistä, vihasta, tuskasta, surusta.
Olen taas alkupisteessä, yritän ymmärtää parhaani mukaan miten minusta on muokkautunut tällainen.
Millainen minä olen ja miksi? Keskustelu herätti monenlaisia tunteita ja kysymyksiä,
enkä jälleen kerran tiedä miten niihin pitäisi reagoida.
En ole koskaan kyseenalaistanut vanhempieni toimintaa, vähän vanhetessa alan miettimään enemmän miksi asiat olivat niin, kuin ne silloin oli. Enään en ole edes varma haluanko tietää. Se pienen pojan iloinen nauru päässäni on muuttumassa ivalliseksi räkätykseksi. Sisälläni heräsi miljoonia kysymyksiä, mitkä saa mun vatsan sekasin. Enkä enää pysty katsomaan asioita viattomien sinisten silmieni kautta, maailma täytyy kohdata ja hyväksyä ne tosiasiat. Oli ne mitä oli.
Joskus ymmärrän, miksi lapsuuteni oli suurimmaksi osaksi ankeeta... Ei huono, mutta ankeeta.
Kyllä mulle joskus puhutaan kuin aikuiselle, toivottavasti.
Mulle on kehittymässä tunne siitä, että mua tai ketään mun sisaruksista ei ole pienenä hyväksytty,
kun asioista ei ole puhuttu tai ne on pidetty pimennossa. Ei ole kerrottu miksi on ankeeta, miksi me muutetaan viikon varoitusajalla toiselle paikkakunnalle, miksi isä muuttaa pois. Ei kyllä olla kysytty, on opetettu että ei ole meidän asia. Todellisuudessa ne koskee meitä aika paljon.
Oma ajatusmaailma muuttuu rajusti, ja minäkuva saa jälleen kerran osumaa.
Tätä vauhtia siitäkään ei paljoa käteen jää. Mieleen painunut kuva onnellisesta perheestä katoaa mielestä onnellisine hymyineen. Kaikki on okei, ne sanoo. Hämmentynyt nuori ei tiedä mitä tapahtuu, mitä tehdä, kenen puolella pitää olla, kuka hylkää, ketä pitää vihata.
Enpä oikeestaan tiedä, mitä mun pitäisi enään ajatella. Enkä nyt jaksa.
o/
- Janne
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti