Jakso 3044

Vuodatinpa tänään aidon kyyneleen, kivusta.
Nousin sängystä otin muutaman askeleen ja sitten se alkoi.
Huimasi ja rintaan koski, otin vaatekaapista tukea kun en
meinannut pystyssä pysyä, hiljaa lyyhistyin lattialle ja joka
paikkaan poltti, sattu, pisteli.. Äskeistä kesti reilun minuutin verran.
Ja se sattui. Oikeasti.

Tänäänkään ei mene mikään putkeen, alkaa olemaan rutiinia.
Sain soiton kaverilta, se halus puhua, se tahtoi pysyä hereillä,
se sanoi haluavansa lopettaa, se ei halunnut nukkua.
Se halusi pois, sanoi maailman olevan julma paikka,
ja tottahan se on. Eihän täällä kukaan selviä hengissä,
ei kukaan.

Neuvoin sitä selvittämään päänsä ja harkitsevan huomenna uudelleen.
Se sanoi olevansa huomenna yhtä huonossa hapessa,
kysyi multa miten mä onnistun, miten mä voin olla täällä?
Mitäpä mulle tuli ensimmäisenä mieleen, mulla on kaverit.
Vastasin kuitenkin, että pitää olla henkisesti vahva,
jota mä en tällä hetkellä pahemmin edusta, mutta sitä varten
on ne, jotka ovat mun lähellä, ne jotka puolustaa ja tukee.
Ne ystävät, rakkaat ihmiset...

Se lupasi soittaa huomenna, vähäsen säikähdin..

Embryo

Huomenna koittaa parempi päivä,
mä olen väsynyt... Tuntuu et silmät painuu väkisin kiinni...

Luottamus sai uuden käsitteen mun elämässä,
harkitsen asioita uudemman kerran,
katsotaan mihin se johtaa, vai johtaako mihinkään.

"Jos pystyisin, tarttuisin häntä kädestä ja kertoisin,
miten paljon hänestä välitänkään, miten rakas hän on.
Kuinka elämä olisi tyhjempää ilman häntä, kuinka hänen
läsnäolo saa oloni tuntumaan paremmalta.. ♥ "

Hiljaisuuden jälkeen on vain pimeyttä,
ei pienintäkään valonpilkahdusta,
ei ääntä ei laulua.. vain hiljaisuus.

Dear Diary

Huomasin, että se olen minä, joka kärsii.

Mun ajatukset ei vieläkään jätä mua rauhaan,

ja tää tuska on hirveä kantaa, mä en jaksa.

Joka ikinen, astetta surullisempi,

laulun säkeistö, lause, mikä vaan,

saa multa aina kyyneleen. Tää ei lopu.

Miten mua oksettaa, mä tunnen itseni todella heikoksi.

Voisin melkein jopa sanoa, että tää kuluttaa mua enemmän,

kun mikään muu tähän mennessä.
..Mä en jaksa, en todellakaan jaksa..

" ..Sua vain yli kaiken mä rakastan,
Sinä taivaani päällä maan.
Minä maiset murheeni unohdan
sinisilmiis' kun katsoa saan.
Mä jos kauas sun luotasi joutunen,
kuvas seuraa mun matkallain.."

Ohne Dich

Toivon että tää olo menee pois,

mua sattuu rintaa (huom ihan oikeata kipua)

ja tää tuntuu tosiaan aika kipeeltä.

Mä makoilen sängyssä ja toivon saavani unta.

Isukki poistui talosta, avaimet palauttaa kun on saanut

häkkikellariin lukon... Mulla on joku todella outo tunne.

Vähän sellanen, et tästä ei tuu mitää. Ei todellakaan.

Kävin KELA:ssa, ja työkkärissä.

ja RAX:issa, kaverilta aikanen joululahja :3

En tiiä, tästä vois alkaa kääntää tätä blogia positiivisempaan päin...

http://www.youtube.com/watch?v=VwQFmghga0c

Daylight

" Woah my Baby, how beautiful you are..

..and woah, my Darling, completely torn apart.
You're gone with the sin, my Baby and beautiful you are..
..so gone with the sin, my Darling..."

Kohta KELA:an, >___<

Isukki taitaa tänään jättää avaimet meille...

Aamulla 8 aikaa mietin, että onkohan kukaan ruokkinut kissoja,

ei ollut, koska niillä ei ollut ruokaa. (Viimeksi syöneet eilen illalla)

Kysyin isältä että onko ne ruokittu, se vastas aika välinpitämättömästi;

"Ei oo ku se oli loppunu jo eile illalla"

Olipa aika... orpo olo, lähetin äitille viestiä et laittas mun tilille rahaa,

käyn ostaa niille ruokaa. Se vastas et käy Tanjalla (sisko) hakemassa rahaa.

No minäpä pyöräilin sinne ja sain rahaa, nyt molemmat kissat on saanu syödäkseen

ja nukkuu tyytyväisenä mun sängyllä...

Jotenki sellanen tunne et täst ei tuu yhtää mitää, ei noi kaks junttia

osaa tehä oma-aloitteisesti yhtään mitään hyödyllistä...

Painajaiset

Ne on piinannut mua aika pitkään, kukapa ei näkisi painajaisia?
Mutta, tällä kertaa mä heräsin siihen,
että haukoin henkeä samalla kun yritin lopettaa itkua,
olin kauttaaltaan hikinen ja tärisin.
En tiennyt nukuinko vai olinko hereillä?
Otin tikarin ja menin nurkkaan istumaan,
jotta näkisin siitä koko huoneeni, tärisen vieläkin.
Ajattelin että mitä jos joku tulee tosta ovesta,
onko tää oikeesti unta, mitä mä teen?
Tietenkin ensimmäinen ajatus;
nipistänpä itseni hereille.
Mitään jännää ei tapahtunu, en herännyt uudelleen
sängystä. Ei mitään, istuin vain...

Istuin siinä kai sen puolisen tuntia, mua pelottaa vieläkin.
Enkä taida mennä tänään nukkumaan ollenkaan..

Sinne, tänne ja takaisin.

Here we go again, all the way from the start...

Sain huoneen järjestystä muutettua uudelleen,

ja ripustettua molemmat Sonata Arctican seinäliput...

...Mut silti tää tuntuu jotenkin niin tyhjältä?

"...Ja elämä on kuin elokuvaa,
prinsessa prinssin lopulta saa..
..Tiara ja kangasta valkeaa..."

Mulla on edelleen pelottava tunne,
tunne siitä, että kaikki ei olekkaan niin hyvin,

kun tiedän sen olevan. 

Mikä mua vaivaa?

Pitäis saada jotain ajateltavaa,

päivät vähenee ja armeija lähestyy,

sitä mä nyt odotan, täytyy selvitä sinne asti.

Sitten helpottaa, ainiin ja se joulukin on kohta...

Mä taidan viettää tän joulun ihan yksin. Ihan omasta tahdostani...

 

 

Muistan sen ajan, kun olin oikeasti yksin.

Kokoajan, päivästä toiseen.

Ei ollut siitä kiinni, etteikö kavereita olisi ollut.

Vaan siitä, etten tahtonut heidän seuraan, inhosin heitä.

Kasvattiko se sitten minut sellaiseksi kun olen nyt?

Sain omat ajatukset, en ollut muiden ohjattavana,

löysin sen oman tien, ja muokkasin sitä tarpeeni mukaan.

Ja nyt kun katson peiliin, en tiedä pitäisikö hävetä,

tuntea syyllisyyttä vaiko olla ylpeä.

Rauha...

Sitä en kai koskaan tule saavuttamaan,

paitsi silloin kun minut lasketaan haudan lepoon,

mutta siihenkin kestää vielä kauan...