Trippailu senkun jatkuu

" ♫ ..Laula minulle laulu,

laula minusta ihminen.. ♪ "

Siinä minä makasin, joka ikinen tunne sisälläni.
Tai siltä se ainakin tuntui, päätä särki ja huippasi, enkä mainannut päästä jaloilleni.
Kasailin itseäni, kuuntelin ympäristöä ja erotin metsän hiljaisuudesta askeleet monen ihmisen...

" ♫ ..Laula minulle laulu,

laula minusta ihminen.. ♪ "

Otin kannosta tukea ja sain itseni nostettua ylös, istahdin hetken miettiäkseni;

"Missä mahdan tällä kertaa olla, miksi tää taas tapahtuu..?"

Hoipertelen ääntä kohti, ajatukseni ovat edelleen sekavat ja huimaa vieläkin,
enemmän ja enemmän. Pakko pysähtyä oksentamaan.
Tärisen. Sattui aivan saatanasti, oksennuksen seasta erotan lasinsiruja ja nauloja.
Ja verta. PALJON verta. Syljen pahan maun pois suustani ja jatkan matkaani.
Löydän tien, ne askeleet kuuluivat saattoväelle, joilla ei ole kasvoja.
Mieleeni tulvahtaa vanha hajonnut muisto, jossa törmään kyseiseen joukkoon.
En saa päähäni mitä olen tehnyt.

" ♫ ..Laula minulle laulu,

laula minusta ihminen.. ♪ "

Saattoväen joukosta ilmestyy pieni minä.

Näyttää 10 vuotiaalta minulta! Ei voi olla mahdollista.

Päässä alkaa pyöriä, enkä saa henkeä..

Pieni minä osoittaa arkkua, jota saattoväki kantaa,

hän myös sanoo jotain, mistä en saa selvää.

" ♫ ..Laula minulle laulu,

laula minusta ihminen.. ♪ "

Hoipertelen arkulla ja huomaan sen olevan tyhjä.

Kysyn minulta, "Onko tämä minun arkkuni? Eihän minun aikani ole vielä?"

Pojalta pääsee pieni ivallinen hymy ja nyökkää.

Myönsin olevani hieman väsynyt, joten kömmin arkkuun nukkumaan.

Viimeinen näkyni oli arkun sulkeutuva kansi, hiljaa ja hellästi nukahdin...

" ♫ ..Laula minulle laulu,

laula minusta ihminen.. ♪ "

Sitten heräsin puhelimen soittoääneen.