Spark of life

Lumi tulee ja kylmyys puree kovempaa kuin koskaan ennen,
kävelen pientä polkua pitkin metsässä, jossa koskemattomasta
lumesta voi erottaa pienten eläinten jättämiä jälkiä.
Ilta alkaa hämärtää joten käännyn takaisin kotia,
kunnes kuulen metsän kuiskaavan jotain josta en saa selvää.
Mietin hetken, en tahtoisi eksyä enään uudelleen, mutta houkutus on liian suuri.

"Isoja ovat lapsuuteni puut,
alastomia runkoja..
Tuulettomia, linnuttomia, mustia rankoja..
Ei lapsena ikinä eksynyt metsään vaikka tahtoikin..
..Nyt eksyy kyllä vaikkei tahdo, tai vaikka tahtookin..

Katsomme pimeyttä silmiin unta joka ei jää,
Elämään kuin hetken vain..
Katsomme pimeyttä silmiin mutta jota ei nää,
Kun pienen hetken vain...

Se mitä sanot on kuin vieraan sanomaa,
Mut sano vaan se tuhannen kertaa.
Se mitä sanon on kuin vieraan sanomaa,
Mut sanon vaan ja vielä sen kertaan.."

Vähänkö väsy,

huomaa hyvin että kesä on jo kauan aikaa sitte menny ohi

ja alkaa masentaa, joka ikinen syksy ja talvi menee koomatessa...

Work, work!

Awesome, sain vihdoin ja viimein töitä (tänään oli eka päivä!)
raksalla, roudarina/raivaajana. Voin sanoa että se on raskasta,
raskaampaa mitä mä luulin, mut on se palkitsevaa vuoden tauon jälkeen <3
Kaikki paikat ihan rikki, eikä toi palkkakaa niin huonoa ole.

Kaveri tyksi kuunnella mun valitusta töiden jälkeen, annoin sille lahjan ja sain
siltä lahjaks tollasen superawesomehienon susikortin, joka on muuten aika cool 8D
Kiitos tyttönen seurasta <3

Janne kiittää ja kuittaa o/

Kutittaa...

Eipä tässä muuta :D

Noei, eilen vietin 21v synttäreitä, taino vietin ja vietin.
Kotonahan se tuli vietettyä, Isukki tarjos mulle synttärilonkeron
tossa lähibaarissa, joka oli mielestäni outoa. Siel baarissa oli
aivan kamalia ihmisiä, yhelläki oli farkkuhousujen päällä sellanen
"Karkkistringi" u'know? Niit pyöreitä karkkeja mitkä on pujotettu
sellaseen kuminaruun tai vastaavaa... "Kiinnostaisko päivänsankaria saada vähän _namia_?"
Mä sanoin sille etten tykkää mintusta, mutta otin silti, se tokas etten oo yhtää samanlainen ku isäni.
(Se ei ollu kuulemma ees kysyny mitää ennenku se oli jo hyökänny _NAMIN_ kimppuu...)
Outo ilta oli, mä heräsinki joskus puol kolme päivällä. Enkä juonu kun yhden lonkeron ja viskin.

Elämä jatkuu, Janne 21v kuittaa o/

" When I look into your eyes
I can see a love restrained
But darlin' when I hold you
Don't you know I feel the same
'Cause nothin' lasts forever
And we both know hearts can change
And it's hard to hold a candle
In the cold November rain
We've been through this such a long long time
Just tryin' to kill the pain
But lovers always come and lovers always go
An no one's really sure who's lettin' go today
Walking away
If we could take the time to lay it on the line
I could rest my head
Just knowin' that you were mine
All mine
So if you want to love me
then darlin' don't refrain
Or I'll just end up walkin'
In the cold November rain... "

Tyhjyys poistuu ajan kanssa,

muistoja en saa päästä, edes väkisin.

Menneisyys kummittelee aina jossain nurkan takana,

en uskalla liikkua minnekkään, pelkään liikaa.

Millon murtuu ja polvistuu nöyrtymään,

minä en luovuta, en ikinä.

Olen vaikka loppuelämän yksin, en luovuta.

Mitä olen oppinut?

Yksin ei tarvitse pelätä hylkäämistä ja yksin jäämistä.

On se sitten helpompaa tai ei, tuntuu vain että niin on parempi.

Kipu katoaa aikanaan, kunhan on tarpeeksi aikaa...

..ja sitähän minulla on...

Onneksi kohta koittaa aamu.

Ajattelin tänään mennä ajoissa nukkumaan, epäonnistuin siinä. Ja miksi?
Mietin elämän ihmeellisiä asioita, kuten miksi pitää kuolla, miltä se tuntuu?
Itse en ole kovin innokas sitä kokeilemaan, enkä tosiaan halua tietää miltä se tuntuu,
enemmän rasittaa se, että mä mietin jotain tollasta ylipäätänsä yöllä.
Mietin myös, että mitä olen tähän mennessä elämää saavuttanu, aika heikolta näyttää. Oikeasti.
Koulussa menin aina sieltä, mistä aita on matalin, mikään ei kiinnostanut, musta ei erityisemmin pidetty
(toisaalta en yhtään ihmettele, olin aika ilkeä ja mulkero), intistä en selvinnyt ja nyt olen työtön.
Sosiaalinen elämä on olematonta, seurustelusuhteista on turha puhua.
Olen ollut jo pienempänä sitä mieltä, että tulen elämään yksin, osasin jo silloin sopeutua siihen.
Nyt mietin, mikä meni pieleen? Missä vaiheessa aloin ajattelemaan näin?
Ihmiset kyselee usein; "Oletko sä kunnossa? Onko sulla kaikki hyvin?"
Tietenkin mulla on, aina ollut, mä vaan olen tällänen. Haluanko mä olla tällänen?

Ei uskois, että mä ajattelen näin paljon. Mä olen vain yksinkertanen pieni ihminen,
joka ei osaa sanoa juuta tai jaata, ja joka ei oikein osaa sopeutua oikein,
edes itseensä. Olenko nyt sitten tyytyväinen? En, en todellakaan, kaikki ei menny niinkuin piti,
mutta miten tän olis pitänyt mennä? Mua selvästi painaa joku ja pahasti. Tahdon jotain järkevää tekemistä.
Pitäis ottaa itteää niskasta kiinni, käyttäytyä kun normaali ihminen, elettävä massan mukana.
Mä aijon muuttua rankasti. Ottaa aikaa kiinni ja yrittää tehdä asioille jotain. Tai en yritä, TEEN.

Teksti voi toisinaan olla aika sekavaa, kiitos ja kuittaus o/

Nightmares, they're back! ...AGAIN!

Heräsin äsken siihen että paloittelin itseäni jossain perämetsässä sijaitsevassa mökinrämässä.
Herätessäni olin hiestä märkä, tärisin ja kesti hetki aikaa tasata hengitys jälleen normaaliksi.
Mistä nää tulee, painajaiset ylipäätänsä?
En tietääkseni ole edes tehnyt mitään ansaitakseni jotain tällästä,
tai sitten on oikeasti päässä vikaa.
Vai vihaanko mä tätä ruhoa niin paljon?
Kertooko noi unet jostain? Mistä?

Jatkan unia... kohta.

" Herään jälleen, tällä kertaa usvaisesta metsästä.

On nähtävästi juuri satanut, puut ovat kosteita

ja maassa on suurehkoja lammikoita, missä mä olen?

Mielessä käy ajatus, että tää on taas tätä painajaista,

joka ei koskaan lopu.

En panikoi, viimeksikään siitä ei ollut mitään apua.

Koitan nipistellä itseäni hereille, turhaan.

Tutkin taskuni ja löydän lompakon ja avaimen.

Ei puhelinta, ei tietenkään.

Lompakkokaan ei ole minun,

ja se on sitäpaitsi tyhjä.

Yritän etsiä jonkinlaista tietä,

kunnes saavun vanhalle talolle.

Mökki, talo, joku liiterihärpäke näyttää siltä että se olisi kaatumassa,

astun silti sisälle, ulkona alkoi satamaan vettä.

Ja siellä se taas on, tai siis minä.

Kahlittuna pöydälle, jälleen, aivan kuten ennenkin.

Ja työkaluja, niitä on paljon.

Tällä kertaa niitä on enemmän kun yleensä, koitan saada kahleet avattua.

Turhaan, en saa edes itseäni hereille... 

Hengitänkö edes? "

Golden Moments

Uniklubi - Kukka

Pohjalla kun itsensä löytää,

silmäni kauneutta ei nää.
Kun sä seisot kuolleessa pisteessä.
Menettää sen viimeisen toivon.
Tuntuu kuin surulle sanoisi tahdon..
..ja valo löytyy viime hetkillä..

Niin kun me puhjettiin kukkaan,
ensi hetkillä,
Eikä me kuihduttu koskaan,
pimeyden keskellä.
Sulje sun silmät,
anna mun kantaa sut pois..
Sulje silmät,
anna mun kantaa sut pois..

Pimeyteen ei tieni viekään.
Niin kai se on jos kaltaisen löytää..
...ja nyt sä seisot, minun vierellä...

Kun me puhjettiin kukkaan,
ensi hetkillä.
Eikä me kuihduttu koskaan,
pimeyden keskellä.
Sulje sun silmät,
anna mun kantaa sut pois.
Sulje silmät,
anna mun kantaa sut pois...

 Aamulla herätessäni ensimmäisenä kuulin tämän tutun kappaleen,

ja muistelin missä kuulin sen ensimmäistä kertaa.

Ja minkälainen merkitys sillä on ollut, minulle.

Ja elämä jatkuu...